Armollisuudesta

Kirjoittaessani tätä olen vierailulla syvällä Englannin maaseudulla asuvien ystävieni luona. Ikkunasta näen pihalla vaeltavan kanan, kuulen lintujen laulun ja maatilan eläinten askelluksen, tiedän olohuoneen sohvalla makoilevan kaksi kissaa. Aurinko tulvii sisään ikkunoista vaatien pysähtymään ja nauttimaan sen lämmöstä talven kylmyyden keskellä.

Kaiken tämän raukeuden ja hiljaisen rauhan läpi mieleni käy kohti kummia aatoksia. Ei ole mitään muuta kuin tämä hetki: mennyt on jo hiipunut unohdukseen ja tuleva on vasta hautumassa. Hetket punoutuvat yhteen luoden illuusion kokonaisuudesta. Vaikka tämä ajatus suo minulle tunteen turvallisuudesta, jostain mieleni sopukasta kumpuaa ajatus oman itseni huonoudesta ja riittämättömyydestä. 

Tiedän olevani arvokas, mutten aina tunne niin. Joskus en tunne olevani hyödyllinen, ja olen jollain tavalla sitonut hyödyllisyyden ja arvokkuuden samaan nippuun. Miksi minun pitäisi olla hyödyllinen ja mitä oikeastaan tarkoitan hyödyllisyydellä? 

Kun ajattelen sanaa hyödyllisyys, ajattelen tarkoitusta. Esimerkiksi kahvinkeittimen tarkoitus on keittää kahvia, se on hyödyllinen kun sillä saa keitettyä kahvia. Jos se on rikki tai siitä kahvin keittoa yrittäessä tulisikin ulos omenamehua, ei se olisi kovin hyödyllinen kahvinkeitin. 

Välillä vaivun syvään ahdistukseen ajatellessani omaa tarkoitustani. Tai tuntemaani tarkoituksettomuuttani. Joskus tuntuu, etten kykene lohduttamaan itseäni ja vain puserrun kasaan ja koko kaikkeus tuntuu liian paljolta ja liian tukahduttavalta. Samalla tuntuu, että elon mutkikkuus ja moninaisuus ovat samaan aikaan ne samat asiat, jotka tekevät kaikesta kovin yksinkertaista. 

Yrittäessäni liikaa yksinkertaisetkin asiat muuttuvat suorittamiseksi nautinnollisuuden asemesta. Minulla on tapana jäädä kiinni ajattelukaavaan, jossa suunnittelen asiat tarkkaan ja yritän sitten räpiköiden pysyä kiinni suunnitelmissani odottaen, että onni on juuri tässä veneessä.

Itse asiassa yllättävyys on yksi minulle mieluinen asia, joten en käsitä, miten olen päätynyt ajattelemaan, että olisin onnellinen eläessäni jonkin suunnitelman mukaisesti. Miksi siis olen joskus niin julma itseäni kohtaan?

Jäsenneltyäni edeltävät mietteeni tunnen halua ilmaista myös sen, etteivät ajatukseni toki noin synkkiä ole joka päivä jokaisessa hetkessä. Ne ovat ajatuksia, joiden pyörteistä löydän itseni useammin kuin haluaisin. Ymmärtänen jonain päivänä, että tällaiset aatokset käyvät jokaisen mielessä, eikä niiden ajattelemisessa ole mitään pahaa. Luontoni on sellainen, että ajoittain suistun elämän mielekkyyden tieltä onnettomuuden ojaan ja jään sinne hetkeksi makaamaan muistamatta heti auttaa itseäni. 

Verkalleen olen opetellut hiljenemään ja kuuntelemaan tarkemmin sisäistä maailmaani ja sen viestejä. Tahdon olla itselleni armollinen. 

Kirjoitan tätä leivän leipomisen lomassa ja kuljeskelen talossa tehden sitä sun tätä, mikä nyt sillä hetkellä kaipaakaan tekemistä. Suunnittelen päivällistä ja siivoilen, jotta takaisin töistä tullessaan ystäväni voisivat vain levätä ja nauttia olostaan.

Ja kuitenkin ahdistan itseäni ajatuksilla oman itseni merkityksettömyydellä ja hyödyttömyydellä. 

Kai tämä on sitä elämän ironiaa. 

 

Terveisin,
Tiina