Blog

Reflecting

kuva otettu 28.1.2019 klo 8.41

The air of last night’s conversation

lingers around the kitchen table

We are nothing

but ghosts

and memories

in the light of another morning.

 

 

 

 

-Tiina

 

 

 

 

Armollisuudesta

Kirjoittaessani tätä olen vierailulla syvällä Englannin maaseudulla asuvien ystävieni luona. Ikkunasta näen pihalla vaeltavan kanan, kuulen lintujen laulun ja maatilan eläinten askelluksen, tiedän olohuoneen sohvalla makoilevan kaksi kissaa. Aurinko tulvii sisään ikkunoista vaatien pysähtymään ja nauttimaan sen lämmöstä talven kylmyyden keskellä.

Kaiken tämän raukeuden ja hiljaisen rauhan läpi mieleni käy kohti kummia aatoksia. Ei ole mitään muuta kuin tämä hetki: mennyt on jo hiipunut unohdukseen ja tuleva on vasta hautumassa. Hetket punoutuvat yhteen luoden illuusion kokonaisuudesta. Vaikka tämä ajatus suo minulle tunteen turvallisuudesta, jostain mieleni sopukasta kumpuaa ajatus oman itseni huonoudesta ja riittämättömyydestä. 

Tiedän olevani arvokas, mutten aina tunne niin. Joskus en tunne olevani hyödyllinen, ja olen jollain tavalla sitonut hyödyllisyyden ja arvokkuuden samaan nippuun. Miksi minun pitäisi olla hyödyllinen ja mitä oikeastaan tarkoitan hyödyllisyydellä? 

Kun ajattelen sanaa hyödyllisyys, ajattelen tarkoitusta. Esimerkiksi kahvinkeittimen tarkoitus on keittää kahvia, se on hyödyllinen kun sillä saa keitettyä kahvia. Jos se on rikki tai siitä kahvin keittoa yrittäessä tulisikin ulos omenamehua, ei se olisi kovin hyödyllinen kahvinkeitin. 

Välillä vaivun syvään ahdistukseen ajatellessani omaa tarkoitustani. Tai tuntemaani tarkoituksettomuuttani. Joskus tuntuu, etten kykene lohduttamaan itseäni ja vain puserrun kasaan ja koko kaikkeus tuntuu liian paljolta ja liian tukahduttavalta. Samalla tuntuu, että elon mutkikkuus ja moninaisuus ovat samaan aikaan ne samat asiat, jotka tekevät kaikesta kovin yksinkertaista. 

Yrittäessäni liikaa yksinkertaisetkin asiat muuttuvat suorittamiseksi nautinnollisuuden asemesta. Minulla on tapana jäädä kiinni ajattelukaavaan, jossa suunnittelen asiat tarkkaan ja yritän sitten räpiköiden pysyä kiinni suunnitelmissani odottaen, että onni on juuri tässä veneessä.

Itse asiassa yllättävyys on yksi minulle mieluinen asia, joten en käsitä, miten olen päätynyt ajattelemaan, että olisin onnellinen eläessäni jonkin suunnitelman mukaisesti. Miksi siis olen joskus niin julma itseäni kohtaan?

Jäsenneltyäni edeltävät mietteeni tunnen halua ilmaista myös sen, etteivät ajatukseni toki noin synkkiä ole joka päivä jokaisessa hetkessä. Ne ovat ajatuksia, joiden pyörteistä löydän itseni useammin kuin haluaisin. Ymmärtänen jonain päivänä, että tällaiset aatokset käyvät jokaisen mielessä, eikä niiden ajattelemisessa ole mitään pahaa. Luontoni on sellainen, että ajoittain suistun elämän mielekkyyden tieltä onnettomuuden ojaan ja jään sinne hetkeksi makaamaan muistamatta heti auttaa itseäni. 

Verkalleen olen opetellut hiljenemään ja kuuntelemaan tarkemmin sisäistä maailmaani ja sen viestejä. Tahdon olla itselleni armollinen. 

Kirjoitan tätä leivän leipomisen lomassa ja kuljeskelen talossa tehden sitä sun tätä, mikä nyt sillä hetkellä kaipaakaan tekemistä. Suunnittelen päivällistä ja siivoilen, jotta takaisin töistä tullessaan ystäväni voisivat vain levätä ja nauttia olostaan.

Ja kuitenkin ahdistan itseäni ajatuksilla oman itseni merkityksettömyydellä ja hyödyttömyydellä. 

Kai tämä on sitä elämän ironiaa. 

 

Terveisin,
Tiina

 

 

 

 

 

 

 

making art

I find it hard to talk about my art practice. It feels as if I’ve forgotten all the words and I suddenly need to hide. And stay hidden. Forever. It’s the thing that makes me feel incredibly vulnerable. Not the doing of the art but the talking about the art.

For me, art is an exploration of things I cannot yet explain. It’s a way for me to make sense of things, a way to organize my thoughts, it’s a process of piecing things together without knowing what the end result will be. It makes me feel more exposed than anything else in the world.

At the moment I’m in this weird liminal space where I find myself to be terrified of the idea of sharing anything with anyone. But at the same time I’m more or less consistently putting stuff online. I’m just not telling anyone about it as if it’s like I’m doing something that I’m not supposed to. I have not yet identified why I feel the way I do. I suppose in a way this is a sort of a time capsule that I can come back to and reflect on the past.

We shall see…

 

 

 

Something to note too: this draft stayed as a draft for quite some time, didn’t think I’d put it out there, did think about deleting the whole thing.

 

What is all this?

 

 

 

Love,

Tiina

 

 

 

 

 

 

my mind is playing tricks on me

FUCK

 

i woke up last night

spent hours awake

went downstairs to brush my teeth

twice

my bathroom is not downstairs anymore

please

send help

i’ve stolen a life of someone else

or i’m trapped in a wrong dimension

i keep seeing glimpses

of the person i’m supposed to be

she’s somewhere else

someone else

and i’m stuck here

made myself some coffee now

put in some milk and sugar

i hate sugar

fuck sugar

i like my coffee black

i should have listened to myself

when i told myself

to never do cocaine

and it’s a good thing i did

because i didn’t

this is all a lie

HAH

 

Kuva otettu 29.9.2018 klo 13.28

Ok

bye,

Tiina

and then there was light

 

IMG_1650

 

A couple of things I often think about:

  1. Consciousness. What is it and how does it happen? How did it form? What is the purpose of it?
  2. Death. What is it that ends when something dies? The assumption about death seems to involve the assumption that time is linear and is only one thing. I’m not so sure.
  3. The universe. Is there a such thing as infinity?

 

There was a dead spider on my coffee table.

 

IMG_1648

 

Something about the encounter sparked my curiosity.

If you think about it, it’s an odd place to die. On a coffee table. I’ve often imagined what it would be like to die and I have to admit all of those scenarios have been quite dull and ordinary. In my mind I have died on my deathbed as an old person, slowly swaying into nothingness. I’ve died in an accident, a quick crash and that’s it. I’ve died in my sleep, I’ve died wanting to, I’ve died, I’ve died, I’ve died.

But never on a coffee table.

 

IMG_1649

 

If something exists, has it always existed? So is existence of a thing a coming together of other things? Nothing would be a singular thing but rather a gathering or a collaboration of stuff.

Do the things come together for a reason?

Or is it an accident?

And where do those things disperse into in the event of death?

 

IMG_1647

 

On a slightly related note: I started writing a song today. I haven’t written one in a long time and I’ve never let anyone know about them. This time I’m not going to be afraid and I’m just going to perform it to a camera, nothing fancy, just me. The song isn’t ready yet though, so I don’t know when you’d get to see it.

Nothing seems to make sense.

 

Love,

Tiina

Darker days

 

I am a still pool of water

stagnant and slowly turning green:

I’ve forgotten

how to be.

IMG_1620

 

The rainfall

doesn’t help,

I need an earthquake

to rip the ground open

to release me,

to let me

travel free.

 

IMG_1616

 

How do I find

the strength

to break

what I thought couldn’t be broken?

Where do I find

the trigger

to release

the silenced pressure

of being?

 

IMG_1626

 

Is it courage

we are lacking here?

The silences

between speeches

have grown longer and longer.