The air of last night’s conversation
lingers around the kitchen table
We are nothing
but ghosts
and memories
in the light of another morning.
-Tiina
Kirjoittaja: tiinamaija
Poet, lyricist, artist, performer.
oblique
Armollisuudesta
Kirjoittaessani tätä olen vierailulla syvällä Englannin maaseudulla asuvien ystävieni luona. Ikkunasta näen pihalla vaeltavan kanan, kuulen lintujen laulun ja maatilan eläinten askelluksen, tiedän olohuoneen sohvalla makoilevan kaksi kissaa. Aurinko tulvii sisään ikkunoista vaatien pysähtymään ja nauttimaan sen lämmöstä talven kylmyyden keskellä.
Kaiken tämän raukeuden ja hiljaisen rauhan läpi mieleni käy kohti kummia aatoksia. Ei ole mitään muuta kuin tämä hetki: mennyt on jo hiipunut unohdukseen ja tuleva on vasta hautumassa. Hetket punoutuvat yhteen luoden illuusion kokonaisuudesta. Vaikka tämä ajatus suo minulle tunteen turvallisuudesta, jostain mieleni sopukasta kumpuaa ajatus oman itseni huonoudesta ja riittämättömyydestä.
Tiedän olevani arvokas, mutten aina tunne niin. Joskus en tunne olevani hyödyllinen, ja olen jollain tavalla sitonut hyödyllisyyden ja arvokkuuden samaan nippuun. Miksi minun pitäisi olla hyödyllinen ja mitä oikeastaan tarkoitan hyödyllisyydellä?
Kun ajattelen sanaa hyödyllisyys, ajattelen tarkoitusta. Esimerkiksi kahvinkeittimen tarkoitus on keittää kahvia, se on hyödyllinen kun sillä saa keitettyä kahvia. Jos se on rikki tai siitä kahvin keittoa yrittäessä tulisikin ulos omenamehua, ei se olisi kovin hyödyllinen kahvinkeitin.
Välillä vaivun syvään ahdistukseen ajatellessani omaa tarkoitustani. Tai tuntemaani tarkoituksettomuuttani. Joskus tuntuu, etten kykene lohduttamaan itseäni ja vain puserrun kasaan ja koko kaikkeus tuntuu liian paljolta ja liian tukahduttavalta. Samalla tuntuu, että elon mutkikkuus ja moninaisuus ovat samaan aikaan ne samat asiat, jotka tekevät kaikesta kovin yksinkertaista.
Yrittäessäni liikaa yksinkertaisetkin asiat muuttuvat suorittamiseksi nautinnollisuuden asemesta. Minulla on tapana jäädä kiinni ajattelukaavaan, jossa suunnittelen asiat tarkkaan ja yritän sitten räpiköiden pysyä kiinni suunnitelmissani odottaen, että onni on juuri tässä veneessä.
Itse asiassa yllättävyys on yksi minulle mieluinen asia, joten en käsitä, miten olen päätynyt ajattelemaan, että olisin onnellinen eläessäni jonkin suunnitelman mukaisesti. Miksi siis olen joskus niin julma itseäni kohtaan?
Jäsenneltyäni edeltävät mietteeni tunnen halua ilmaista myös sen, etteivät ajatukseni toki noin synkkiä ole joka päivä jokaisessa hetkessä. Ne ovat ajatuksia, joiden pyörteistä löydän itseni useammin kuin haluaisin. Ymmärtänen jonain päivänä, että tällaiset aatokset käyvät jokaisen mielessä, eikä niiden ajattelemisessa ole mitään pahaa. Luontoni on sellainen, että ajoittain suistun elämän mielekkyyden tieltä onnettomuuden ojaan ja jään sinne hetkeksi makaamaan muistamatta heti auttaa itseäni.
Verkalleen olen opetellut hiljenemään ja kuuntelemaan tarkemmin sisäistä maailmaani ja sen viestejä. Tahdon olla itselleni armollinen.
Kirjoitan tätä leivän leipomisen lomassa ja kuljeskelen talossa tehden sitä sun tätä, mikä nyt sillä hetkellä kaipaakaan tekemistä. Suunnittelen päivällistä ja siivoilen, jotta takaisin töistä tullessaan ystäväni voisivat vain levätä ja nauttia olostaan.
Ja kuitenkin ahdistan itseäni ajatuksilla oman itseni merkityksettömyydellä ja hyödyttömyydellä.
Kai tämä on sitä elämän ironiaa.
Terveisin,
Tiina
making art
I find it hard to talk about my art practice. It feels as if I’ve forgotten all the words and I suddenly need to hide. And stay hidden. Forever. It’s the thing that makes me feel incredibly vulnerable. Not the doing of the art but the talking about the art.
For me, art is an exploration of things I cannot yet explain. It’s a way for me to make sense of things, a way to organize my thoughts, it’s a process of piecing things together without knowing what the end result will be. It makes me feel more exposed than anything else in the world.
At the moment I’m in this weird liminal space where I find myself to be terrified of the idea of sharing anything with anyone. But at the same time I’m more or less consistently putting stuff online. I’m just not telling anyone about it as if it’s like I’m doing something that I’m not supposed to. I have not yet identified why I feel the way I do. I suppose in a way this is a sort of a time capsule that I can come back to and reflect on the past.
We shall see…
Something to note too: this draft stayed as a draft for quite some time, didn’t think I’d put it out there, did think about deleting the whole thing.
What is all this?
Love,
Tiina
my mind is playing tricks on me
FUCK
i woke up last night
spent hours awake
went downstairs to brush my teeth
twice
my bathroom is not downstairs anymore
please
send help
i’ve stolen a life of someone else
or i’m trapped in a wrong dimension
i keep seeing glimpses
of the person i’m supposed to be
she’s somewhere else
someone else
and i’m stuck here
made myself some coffee now
put in some milk and sugar
i hate sugar
fuck sugar
i like my coffee black
i should have listened to myself
when i told myself
to never do cocaine
and it’s a good thing i did
because i didn’t
this is all a lie
HAH
Ok
bye,
Tiina
and then there was light
A couple of things I often think about:
- Consciousness. What is it and how does it happen? How did it form? What is the purpose of it?
- Death. What is it that ends when something dies? The assumption about death seems to involve the assumption that time is linear and is only one thing. I’m not so sure.
- The universe. Is there a such thing as infinity?
There was a dead spider on my coffee table.
Something about the encounter sparked my curiosity.
If you think about it, it’s an odd place to die. On a coffee table. I’ve often imagined what it would be like to die and I have to admit all of those scenarios have been quite dull and ordinary. In my mind I have died on my deathbed as an old person, slowly swaying into nothingness. I’ve died in an accident, a quick crash and that’s it. I’ve died in my sleep, I’ve died wanting to, I’ve died, I’ve died, I’ve died.
But never on a coffee table.
If something exists, has it always existed? So is existence of a thing a coming together of other things? Nothing would be a singular thing but rather a gathering or a collaboration of stuff.
Do the things come together for a reason?
Or is it an accident?
And where do those things disperse into in the event of death?
On a slightly related note: I started writing a song today. I haven’t written one in a long time and I’ve never let anyone know about them. This time I’m not going to be afraid and I’m just going to perform it to a camera, nothing fancy, just me. The song isn’t ready yet though, so I don’t know when you’d get to see it.
Nothing seems to make sense.
Love,
Tiina
Darker days
I am a still pool of water
stagnant and slowly turning green:
I’ve forgotten
how to be.
The rainfall
doesn’t help,
I need an earthquake
to rip the ground open
to release me,
to let me
travel free.
How do I find
the strength
to break
what I thought couldn’t be broken?
Where do I find
the trigger
to release
the silenced pressure
of being?
Is it courage
we are lacking here?
The silences
between speeches
have grown longer and longer.
